Uralin Perhonen
Radiokuunnelma, nukkeanimaatio ja novellikokoelma.
Lue Katariinan tuore haastattelu
Lue Film-o-holicin arvio Uralin Perhosesta
Katariina Lillqvist kommentoi "Uralin Perhonen" animaatioelokuvastaan syntynyttä keskustelua.
Uralin Perhosen lehdistötiedote (6.3.2008)
Lue Uralin Perhosen kuunnelmaversio (pdf)
Uutisia!
Katariinan ohjaama nukkeanimaatio Uralin Perhonen voitti Tampereen kansainvälisten elokuvajuhlien parhaan kotimaisen animaation palkinnon 9.3.2008. Se myös hyväksyttiin Annecyn ja Oberhausenin kansainvälisten filmifestivaalien kilpailusarjaan ensimmäisenä suomalaisfilminä vuosiin.
Uralin Perhosen syntysanat lausuttiin Pyynikin metsässä 2000-luvun alussa. Olin kävelyllä Hannu Salaman kanssa, ja lähestyimme kansalaissodan aikaista joukkohautaa joka oli edelleen ilman minkäänlaista muistomerkkiä tai pienintäkään opaskylttiä. Muualla maastossa sen sijaan oli huolellisesti informoitu kävelijöitä tauluilla, joissa selostettiin koko jääkauden jälkeinen geohistoria pinnanmuodostuksineen ja kasvustoineen kaikkineen- vain ihmisten menneisyys oli ilmeisen kiusallista kansallispuistikon hoitajille.
Samaan aikaan näkötornin kahvilan pöydässä iltalehdet hehkuttivat Renny Harlinin uuden Mannerheim-projektin julkistamisen huumaa: marsalkasta leivottaisiin rapakon takana kansainväliseen levitykseen yltävän suurelokuvan tähti kaikilla Hollywood-herkuilla ja Suomen oloissa ennennäkemättömällä budjetilla.
Käännyimme pois kahvilan sunnuntaihälystä ja palasimme joukkohaudan rinteeseen. Seuraavana päivänä istuimme molemmat tahoillamme kirjoittamassa toisenlaista historiaa: minä elvytin vanhan Pispalan hellahuoneista keräämiäni tarinoita ruutuvihkojeni hämäristä, Hannu tarkisti faktoja ja vuosilukuja ja ryyditti kertomuksiani omilla lapsuudenmuistoillaan.
Tavoitteemme oli selkeä: halusimme nostaa kulttuurikeskusteluun Mannerheimin pimeän puolen, kuvan Tampereen tulihelvettiä turvallisen välimatkan päästä tuijottavasta teurastajasta jolle oli yhdentekevää, millaisin keinoin voitto saavutettaisiin. Pispalan muisti oli paitsi pitkä, myös hämmästyttävän tarkka: tarinat Mannerheimin varjosta, vaaralliseksi salaisuudeksi muuttuneesta kirgiisialaisesta kamaripalvelijasta elivät sitkeinä vielä 80-luvun saunanlauteilla ja kuistinpenkeillä joilla viimeiset punalesket ja suhteellisen runsaslukuiset punaorvot nauttivat marquezlaisesta huumoristaan. Legendat eivät päästäneet marsalkkaa helpolla, saman tunnelman halusimme siirtää eteenpäin.
Milano kuitenkin yllätti: lasin ja teräksen alta kuoriutui aktiivinen ja keskusteleva yleisö, joka tunsi Bertoluccinsa ja Pasolininsa ja rakasti avoimen anarkistista balladia ulaanin kielletystä rakkaudesta. Samalla hälveni oma pelkoni aiheen nurkkakuntaisuudesta- oli päivänselvää, että olimme tekemässä tarinaa joka ymmärrettäisiin monenlaisessa kulttuuriympäristössä. Palasin kotiin ja päätin, että periksi ei anneta.
Uralin Perhosen elokuvaversio saa ensi-iltansa tammisunnuntaina 2008, yhdeksänkymmentä vuotta kansalaissodan syttymisen jälkeen. Harlinin marsalkasta emme ole kuulleet vähään aikaan mitään, rauha hänen muistolleen.
